Mitä tapahtuu?

 Mitä tapahtuu, kun äiti ei enään jaksa?

Onko se hylkäämistä? Suuri petos. 

Kammottava totuus paljastuu, kun ikiaikainen luottamuksen kivi murenee. 

Lapseni toistaa aina kysyttäessä luottoihmisiä äidin ja kaverit. 

Ja äiti tietää, että teini-iän kaverit eivät ole aina ystäviä. 

Lapsi uskoo, että olet aina äiti. 

Olen aina olemassa. 

Mutta välillä en jaksa. Joskus olen niin väsynyt.

 Nyt olen väsyneempi, kuin koskaan. Ja sekin on tietääkseni huomenna vain ollut  hetki. 

Äiti minussa on minä. Ja minä olen selvästi äiti. 

Päivä kerrallaan.

Kiitollisena

 Luovutin päihdehoitoni jatkohoitoryhmän vetäjän kapulan toiselle Minnesotahoidossa raitistuneelle päihderiippuvaiselle äidille. 

Minä jatkan selvästiäitinä elämääni, kirjoittamista ja toivottavasti vertaistukeani muille riippuvaisille. Ja ennenkaikkea alkoholismiin sairastuneiden ja siitä toipuneiden äitien äänenä ja kasvoina kertomalla tästä parantumattomasta sairaudesta. Ja sen mukanaan tuomista ennakkoluuloista, häpeästä, syyllisyydestä, ylisukupolvisesta perimästä ja  traumasta.

Kiitollisena vertaistuesta ryhmälleni ja raittiudestani!

#selvästiäiti #lionssleeptonight #minnesotahoito #alkoholismionkokoperheensairaus

Äiti

 Nyt minä jaksan olla.

Vain minä.

Äiti.

Vapaus valita

 Minulla on vapaus valita, mitä ajattelen ja tunnen. Vapaus valita, miten suhtaudun elämääni, tähän hetkeen, muihin ihmisiin ja ympäristööni. 

Tämä tunne on ollut myös tärkeä tie vastuuseen. Olen vapaa ja sen avulla kannan vastuun itsestäni, enkä syytä muita vastoinkäymisistäni ja ongelmistani.

Olen valinnut tämän vapauden olla raitis. Olen valinnut oman tuntuisen ja näköisen elämän. 

Kukaan ja mikään muu ei voi tehdä valintoja puolestani. Kukaan muu ei voi olla vastuussa valinnoistani.

Minulla on vapaus.

Vapaus

 Olen vapaa. 

Mikä on siis muuttunut?

Kaikki. Minä olen muuttunut. 

Olen muuttunut takaisin omaksi itsekseni.

Riippuvuus on aina vankila. Ja vankina kadottaa itsensä.

Olen vapaa.

Olen kärsivällinen

Vanha afrikkalainen nainen kumartuu työntämieni rattaiden eteen ja katsoo lastani silmiin. Lapsi vastaa katseeseen silmää räpäyttämättä. Ja hymyilee. 

Nainen tulee eteeni ja kuiskaa: "Bekezela ubusisiwe mama... Be patient, blessed mother."

Lapseni huostaanotto päätettiin eilen. Kukaan ei vastustanut päätöstä.

Toistaiseksi. Lapseni asuu ja elää muualla, kuin kotona. Se on lapseni etu. Ja lapseni kehityksen turva.

Lapseni on turvassa itseltään. Omalta vahingolliselta käyttäytymiseltään. 

Nuori ei joudu nyt rikolliselle tielle eikä päihdekierteeseen. 

Olemme kaikki nyt hyvin väsyneitä. Huolen ja surun määrää on mahdotonta kuvailla. Tai mitata. 

Olemme myös hyvin helpottuneita. Ja kiitollisia. Kaikille, jotka ovat meitä tukeneet ja auttaneet ja jakaneet vanhemmuutta.

Minulle tästä tulee kuitenkin ikuisuuden kestänyt odotusaika mieleen. Tyhjä lapsen huone ja määrittelemätön aika, milloin saan lapseni kotiin.

Olen kärsivällinen. Lupasin siellä jossakin lapseni synnyinmaassa.

Olen äiti. 

Joka pyytää nyt tyyneyttä hyväksyä asiat, joita ei voi muuttaa. Rohkeutta muuttaa niitä, joita voi ja viisautta erottaa nämä toisistaan. 

Lapseni on turvassa

 

Valvoin taas yön. 

 En tiennyt, missä lapseni oli. 

Helvetti ja epävarmuudesta kumpuava pelko ovat sama.

Joka kerta, kun mietin, mitä voikaan tapahtua alaikäiselle päihtyneelle, huoli kasvaa entisestään. Kokemus asiantuntijana tieto tästä lisää tuskaa. 

Ihan sama. Sillä jäytävä kipu olikin nyt fyysistä. Ihan sama, mitä nyt ajattelisivat äidistä, joka ei lähtenytkään etsimään yöllä lastaan. 

Ihan sama, vaikka eivät ymmärtäisi. Ei voinut vähempää kiinnostaa. Kuten lapsenikin asian ilmaisi vihdoinkin vastatessaan viestiini.

Yöllä olin myös valmis päihdyttämään itseni tainnoksiin. Ensimmäinen kerta raitistumiseni jälkeen, kun halusin mitä tahansa ainetta, joka veisi sietämättömän hammaskivun  pois. 

Viheliäisin ja saatanallinen hammassärkyhän iskee aina viikonloppuna. Silloin, kun apu on todella kaukana.

Fyysinen kipu, johon en kyennyt enää itse vaikuttamaan, sai minut melkein retkahtamaan. 

Ei auttaneet neilikat, valkosipulit eivätkä jääpalat suussa. Kaikki särkylääkkeet oli jo näitä ennen kokeiltu.

Lähdin aamulla kipukynnykseni ylittäneenä hammaslääkärin päivystykseen. En ajatellut enään puudutusainetta mahdollisena päihteenä, vaan melkein itkin ja halasin lääkäriä, joka otti tuskani pois. 

Olenko näin heikko? Mitä ajattelin, kun kipu ja särky ylittivät vastuun ja velvollisuuteni äitinä?

En ottanut sitä ryyppyä. 

Olen edelleen äiti. Lapseni äiti, joka tunnusti heikkoutensa. 

Ja lapseni on turvassa.