Valvoin taas yön.
En tiennyt, missä lapseni oli.
Helvetti ja epävarmuudesta kumpuava pelko ovat sama.
Joka kerta, kun mietin, mitä voikaan tapahtua alaikäiselle päihtyneelle, huoli kasvaa entisestään. Kokemus asiantuntijana tieto tästä lisää tuskaa.
Ihan sama. Sillä jäytävä kipu olikin nyt fyysistä. Ihan sama, mitä nyt ajattelisivat äidistä, joka ei lähtenytkään etsimään yöllä lastaan.
Ihan sama, vaikka eivät ymmärtäisi. Ei voinut vähempää kiinnostaa. Kuten lapsenikin asian ilmaisi vihdoinkin vastatessaan viestiini.
Yöllä olin myös valmis päihdyttämään itseni tainnoksiin. Ensimmäinen kerta raitistumiseni jälkeen, kun halusin mitä tahansa ainetta, joka veisi sietämättömän hammaskivun pois.
Viheliäisin ja saatanallinen hammassärkyhän iskee aina viikonloppuna. Silloin, kun apu on todella kaukana.
Fyysinen kipu, johon en kyennyt enää itse vaikuttamaan, sai minut melkein retkahtamaan.
Ei auttaneet neilikat, valkosipulit eivätkä jääpalat suussa. Kaikki särkylääkkeet oli jo näitä ennen kokeiltu.
Lähdin aamulla kipukynnykseni ylittäneenä hammaslääkärin päivystykseen. En ajatellut enään puudutusainetta mahdollisena päihteenä, vaan melkein itkin ja halasin lääkäriä, joka otti tuskani pois.
Olenko näin heikko? Mitä ajattelin, kun kipu ja särky ylittivät vastuun ja velvollisuuteni äitinä?
En ottanut sitä ryyppyä.
Olen edelleen äiti. Lapseni äiti, joka tunnusti heikkoutensa.
Ja lapseni on turvassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti