Vanha afrikkalainen nainen kumartuu työntämieni rattaiden eteen ja katsoo lastani silmiin. Lapsi vastaa katseeseen silmää räpäyttämättä. Ja hymyilee.
Nainen tulee eteeni ja kuiskaa: "Bekezela ubusisiwe mama... Be patient, blessed mother."
Lapseni huostaanotto päätettiin eilen. Kukaan ei vastustanut päätöstä.
Toistaiseksi. Lapseni asuu ja elää muualla, kuin kotona. Se on lapseni etu. Ja lapseni kehityksen turva.
Lapseni on turvassa itseltään. Omalta vahingolliselta käyttäytymiseltään.
Nuori ei joudu nyt rikolliselle tielle eikä päihdekierteeseen.
Olemme kaikki nyt hyvin väsyneitä. Huolen ja surun määrää on mahdotonta kuvailla. Tai mitata.
Olemme myös hyvin helpottuneita. Ja kiitollisia. Kaikille, jotka ovat meitä tukeneet ja auttaneet ja jakaneet vanhemmuutta.
Minulle tästä tulee kuitenkin ikuisuuden kestänyt odotusaika mieleen. Tyhjä lapsen huone ja määrittelemätön aika, milloin saan lapseni kotiin.
Olen kärsivällinen. Lupasin siellä jossakin lapseni synnyinmaassa.
Olen äiti.
Joka pyytää nyt tyyneyttä hyväksyä asiat, joita ei voi muuttaa. Rohkeutta muuttaa niitä, joita voi ja viisautta erottaa nämä toisistaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti