Lapseni on turvassa

 

Valvoin taas yön. 

 En tiennyt, missä lapseni oli. 

Helvetti ja epävarmuudesta kumpuava pelko ovat sama.

Joka kerta, kun mietin, mitä voikaan tapahtua alaikäiselle päihtyneelle, huoli kasvaa entisestään. Kokemus asiantuntijana tieto tästä lisää tuskaa. 

Ihan sama. Sillä jäytävä kipu olikin nyt fyysistä. Ihan sama, mitä nyt ajattelisivat äidistä, joka ei lähtenytkään etsimään yöllä lastaan. 

Ihan sama, vaikka eivät ymmärtäisi. Ei voinut vähempää kiinnostaa. Kuten lapsenikin asian ilmaisi vihdoinkin vastatessaan viestiini.

Yöllä olin myös valmis päihdyttämään itseni tainnoksiin. Ensimmäinen kerta raitistumiseni jälkeen, kun halusin mitä tahansa ainetta, joka veisi sietämättömän hammaskivun  pois. 

Viheliäisin ja saatanallinen hammassärkyhän iskee aina viikonloppuna. Silloin, kun apu on todella kaukana.

Fyysinen kipu, johon en kyennyt enää itse vaikuttamaan, sai minut melkein retkahtamaan. 

Ei auttaneet neilikat, valkosipulit eivätkä jääpalat suussa. Kaikki särkylääkkeet oli jo näitä ennen kokeiltu.

Lähdin aamulla kipukynnykseni ylittäneenä hammaslääkärin päivystykseen. En ajatellut enään puudutusainetta mahdollisena päihteenä, vaan melkein itkin ja halasin lääkäriä, joka otti tuskani pois. 

Olenko näin heikko? Mitä ajattelin, kun kipu ja särky ylittivät vastuun ja velvollisuuteni äitinä?

En ottanut sitä ryyppyä. 

Olen edelleen äiti. Lapseni äiti, joka tunnusti heikkoutensa. 

Ja lapseni on turvassa.

Odotan

 Odotan. Toivon. Pelkään. 

Lapseni huone on edelleen tyhjä. Uskollista kissaamme lukuunottamatta. 

Tiedän, että on lapseni etu olla nyt muualla. On myös meidän perheemme parhaaksi, että tuo ikuisuuksia odotettu lapsi on turvassa. Saamme kaikki hetken olla huoletta.

Minulla on ikävä sinua. Ikävä äitiä minussa. 

Aamut

 Aamut ovat nykyisin ylellisyyttä.

Herään uuteen päivään ilman syyllisyyttä, häpeää ja pahaa oloa.

Päivä kerrallaan.

Menneisyyden vanki

Päästän irti. Jätän teidät kaikki uhriutuneet, katkerat naiset. Ja te vihaiset, pelokkaan kiivaat ja sanattomat miehet. 

Olinko menneisyyden vanki? Uhriuduinko kuten esiäitini? Siirsinkö ylisukupolvista traumaa omiin ihmissuhteisiini ja perheeseeni? 

Näin tänä aamuna jo vuosia sitten kuolleen isoäitini mielessäni, kun siivosin yksin oloni jälkiä keittiössä. Muut perheenjäsenet ovat koko viikon poissa kotoa. Vain minä, koira ja kissat. Yksin kotona #1. En siis ole ollut näin pitkään pitkään aikaan ihan yksin.

Isoäitini eli lähes koko aikuiselämänsä yksin. Lapsensa hän jätti omalle äidilleen hoidettavaksi. Miksi? Tuomitsenko jo kysymykselläni isoäitini valinnat? Ymmärränkö koskaan, miten äiti minussa jotenkin hyväksyy myös tämän?

Pelkäsin "odotusaikanani", että saan tytön. Siirtäisin tämän ikiaikaisen toimintamallin tytölle, naiselle. Sain pojan. Viisaan ja oman elämänsä sankarin, joka kantaa eri kulttuurin ja historian raskasta perintöä.

Kuitenkin nyt olen kiitollinen, että minulla on vapaus ja helpompi olla etsimättä ymmärrystä ja vastauksia kaikkeen menneessä.

 Vapaus ja vastuu katkaista siteet tuhoavaan perintööni. Olemassaoloon muita varten. Riippuvuuksiin. Jätän ne nyt kaikki. Kaikkea ei tarvitsekaan ymmärtää. 

Menneisyyden elinkautinen oli menneillä.

Olen kulkenut tähän ymmärrykseen tuhansien murheellisten laulujen saattelemana. Melankolian virratessa kaikissa elämäni tuhoavissa parisuhteissa. Riippuen, takertuen aina toivottomaan. Kuvitellen, että kykenen auttamaan ja muuttamaan perinteisen miehen kohtalon. Kiitän näistä sanoinkuvatuista ajatuksista Martti Syrjää Eppu Normaalien jo nuoruudessani kuulemistani viisaista sanoista. Murheellisten laulujen maa.

Kiitollisena ja ylpeänä itsestäni. Minulla on nyt tämä hetki. Raittiina. Päivä kerrallaan.

Moottoritie oli kuuma

Miten minusta tuli alkoholisti? 

Alkoholismi on krooninen sairaus, jossa mieli ja elimistö tulee riippuvaiseksi alkoholin saamisesta. Alkoholiriippuvuudelle (alkoholismille) on ominaista alkoholin jatkuva, usein toistuva tai pakonomainen käyttö riippumatta käytön aiheuttamista sosiaalisista tai terveydellisistä haitoista.

Psyykkisesti ja sosiaalisesti tulin riippuvaiseksi alkoholista hyvin nuorena. Ekat kännit join kolmetoista vuotiaana. Ja rakastuin. Omppuviiniin. Minttusuklaaseen. Campariin. Rommiin. Tequilaan. Kaikki olivat juuri minulle sopivia ja hyvin läheisiä ja tärkeitä addikteja koko teini-iän. 

Opiskelu ja harrastukset unohtuivat. Isäni pahin pelko toteutui. Äitini huolen ja surun hukutin mielestäni juomalla ja sekoilemalla enemmän. 

Sekoilin kaikkien kanssa. Petin, petyin ja rakastuin aina uudelleen. Muihin, en itseeni. Tunsin olevani ainoastaan humalassa kaunis, haluttava, viisas ja luova. Kaatokännissä olin myös itsetuhoinen. Masennuin ja mietin usein kuolemaa. 

Nuoruuteeni kuului viikonloppuisin bailaaminen, alkoholi ja tupakka. Nuorena aikuisena jo työelämässä ollessani vietettiin pikkulauantaita keskellä viikkoa. Kännissä. Humalassa. Ei koskaan selvin päin. 

Moottoritie oli kuuma. 

Tutkimuksissa on käynyt ilmi, että perinnöllisyys määrittää alttiuden sairastua alkoholismiin. Perinnöllisistä tekijöistä johtuen osalla ihmisistä muodostuu päihteeseen riippuvuus. Joillakin perinnöllinen alttius on vahva ja riippuvuus syntyy pian alkoholin käytön alettua. Joillakin riippuvuus syntyy vasta myöhemmin.

Olinko saanut tämän sairauden perintönä? Olinko ylisukupolvisen trauman aallokossa hukkunut sijaiskärsijä? Siirränkö tämän tunnekuorman lapsilleni?

Häpeä ja syyllisyys itivät minussa jo ennen kuin opin puhumaan. Olen hävennyt aina. Kaikkea. Onko häpeän tunne kiinnittynyt sukumme geenihistoriaan ikuisesti? 

Isoisoäidin häpeä juoppohullusta miehestään on jo äidin maidosta 

 lamaannuttanut minutkin. Häpeämään. Ja juomaan häpeää pois.

Ehkä häpeästä kertominen katkaisee ylisukupolvisen napanuoren tähän sietämättömään geeniimme. 

Mitä sitten tapahtuu, jos kerron avoimesti lähes kaikkien edellisen sukupolven  miespuolisten sukulaisteni olleen lähes rappioalkoholisteja? Tai puolet heistä tehneen itsemurhan?

Traumoja, draamaa, helvettiä ja niin moni ennenaikainen kuolema.

"Suotakoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, mitä en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa, mitkä voin ja viisautta erottaa nämä toisistaan.”

Hetkessä

 

Miksi olen täällä?

”Alkoholismi on alkuperäinen, krooninen ja parantumaton kuolemaan johtava sairaus, jolle on luonteenomaista kontrollikyvyn menetys.”

Istun lattialla. Olen huutanut ja itkenyt. Rukoillut sormeni tunnottomiksi. 

Istun kylmällä päihdehoitolaitoksen lattialla huoneessani. 

Voisin hukkua vihdoinkin löytämääni itkuun.

 Nyt vain kellun siinä räkää ja kyyneleitä myrskynneellä ulapalla. 

Hengitän vielä. Pinnalla on elämäni peiliksi heijastunut tyyni. 

Olen kirjoittanut stoorini valmiiksi. 

Punaiset täplät sukupuussani vilkkuvat armotonta ymmärrystä perinnöstäni. Alkoholismista. Mahdollisesta taipumuksesta itsetuhoisuuteen. 

Olen nyt turvassa. Ja valmis kertomaan, miksi olen täällä. 

"Minnesota-päihdehoidossa potilas osallistuu ryhmäterapiaan, jossa hän ymmärtää, ettei hänen tilansa ole ainutlaatuinen. Kuunnellessaan toisten potilaiden elämänkertoja hän pystyy tutkiskelemaan omaa elämäänsä. Potilas kertoo hoidon edetessä ryhmässä yksityis- kohtaisen elämänkerran, jossa keskitytään päihderiippuvuuden etenemiseen ja vaikutukseen elämässä. Lisäksi käytön seuraukset eri elämän osa-alueilla käydään yksityiskohtaisesti läpi."

https://kantamo.fi/minnesota-hoito/

Lukiessani vielä juovana aikanani näitä Kantamon Minnesota-mallisen päihdehoidon nettisivuja yksi lause antoi toivoa: "Sairaus ei ole kenenkään syytä ja siitä voi toipua."

 

Minun perintöni

Tänään tulee kuluneeksi vuosi, neljä kuukautta ja kolmetoista päivää siitä, kun aloitin uuden elämäni. Ilman syyllisyyttä ja häpeää. Ilman salailua. Ilman pelkoa ja valehtelua. Ilman päihteitä.

Olin varastanut läheisteni elämän ennen tätä jo monen vuoden ajan. Alkoholi pyöritti ajatuksiani päivittäin ja suhteeni perheeseeni ja ystäviini oli pelkkää kulissia. Minulla ei ollut muita suhteita, kuin tämä salarakas punaviinini. Olin menettänyt useaan otteeseen vapauteni alkoholille elämäni varrella. Mutta ennen päihdehoitoon pääsyäni tein jo varmaa matkaa kohti hiekkahoitoa. Eli kuolemaa. 

Menetin muistini edellisenä iltana, ennen kuin pyysin apua sairauteeni. Alkoholismi on sairaus. Päihderiippuvuus on sairaus. Ja minun tapauksessani ylisukupolvinen perintö. Perinnöllinen sairaus. Tarvitsin apua. Pyysin apua. 

Minnesota päihdehoidossa kohtasin itseni ilman päihteitä. Ja kohtasin monia muita vertaisia päihderiippuvaisia, jotka tunsivat ja tiesivät minusta melkein kaiken, vaikka emme olleet tavanneet aikaisemmin. Kiitollisena voin nyt avoimesti ja rehellisesti kertoa, että olen Suvi ja olen alkoholisti. Voin kirjoittaa tämän nyt tähän. Ja voin olla onnellinen, sillä tämäkin oli hyvä päivä. Raitis päivä.

Päivä kerrallaan.

Äitiys minussa

 "Olen rakentanut koko aikuiselämäni identiteettini äitiydestä. Kaikki merkittävät ansioni liittyvät äitiyteen." (Hanna Brotherus kirjassaan Henkeni edestä)

Olen tavoitellut jo hyvin pienenä Aina sitä, mikä on ollut muiden mielestä tavoittelemisen arvoista. Lapsi ja perhe kuuluivat jokaisen yhteiskuntakelpoisen naisen saada. 

Koskaan en miettinyt, olisiko minusta äidiksi. Se olisi ollut sama, kuin miettiä olisiko minulla koskaan ammattia. Tai elämää lapsuuden ja nuoruuden jälkeen.

Äitiys eli minussa jo syntyessäni. Tytöksi ja naiseksi. Saapuisi yhtä varmasti, kuin aamu yön jälkeen.

Kun ei sitten tullutkaan lasta, niin hautasin kaikki syntymättömät lapseni ja naiseuteni.

Kaikin keinoin yritin luoda jotakin muuta, mikä huomattaisiin edes melkein yhtä tärkeäksi kuin äitiys. Häpesin. Olin maho. Ja salaa kuitenkin, myös itseltäni, helpottunut. Ettei minun tarvitse koskaan pelätä synnytystä. Sitä kipua ja tuskaa, jotka kuuluvat myös jokaisen äidin kokea. 

Näin jälkikäteen ajateltuna minun piti tehdä tämä matka itseeni. Ennen kuin saavuit.

Päivä kerrallaan.