Päästän irti. Jätän teidät kaikki uhriutuneet, katkerat naiset. Ja te vihaiset, pelokkaan kiivaat ja sanattomat miehet.
Olinko menneisyyden vanki? Uhriuduinko kuten esiäitini? Siirsinkö ylisukupolvista traumaa omiin ihmissuhteisiini ja perheeseeni?
Näin tänä aamuna jo vuosia sitten kuolleen isoäitini mielessäni, kun siivosin yksin oloni jälkiä keittiössä. Muut perheenjäsenet ovat koko viikon poissa kotoa. Vain minä, koira ja kissat. Yksin kotona #1. En siis ole ollut näin pitkään pitkään aikaan ihan yksin.
Isoäitini eli lähes koko aikuiselämänsä yksin. Lapsensa hän jätti omalle äidilleen hoidettavaksi. Miksi? Tuomitsenko jo kysymykselläni isoäitini valinnat? Ymmärränkö koskaan, miten äiti minussa jotenkin hyväksyy myös tämän?
Pelkäsin "odotusaikanani", että saan tytön. Siirtäisin tämän ikiaikaisen toimintamallin tytölle, naiselle. Sain pojan. Viisaan ja oman elämänsä sankarin, joka kantaa eri kulttuurin ja historian raskasta perintöä.
Kuitenkin nyt olen kiitollinen, että minulla on vapaus ja helpompi olla etsimättä ymmärrystä ja vastauksia kaikkeen menneessä.
Vapaus ja vastuu katkaista siteet tuhoavaan perintööni. Olemassaoloon muita varten. Riippuvuuksiin. Jätän ne nyt kaikki. Kaikkea ei tarvitsekaan ymmärtää.
Menneisyyden elinkautinen oli menneillä.
Olen kulkenut tähän ymmärrykseen tuhansien murheellisten laulujen saattelemana. Melankolian virratessa kaikissa elämäni tuhoavissa parisuhteissa. Riippuen, takertuen aina toivottomaan. Kuvitellen, että kykenen auttamaan ja muuttamaan perinteisen miehen kohtalon. Kiitän näistä sanoinkuvatuista ajatuksista Martti Syrjää Eppu Normaalien jo nuoruudessani kuulemistani viisaista sanoista. Murheellisten laulujen maa.
Kiitollisena ja ylpeänä itsestäni. Minulla on nyt tämä hetki. Raittiina. Päivä kerrallaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti