Tänään tulee kuluneeksi vuosi, neljä kuukautta ja kolmetoista päivää siitä, kun aloitin uuden elämäni. Ilman syyllisyyttä ja häpeää. Ilman salailua. Ilman pelkoa ja valehtelua. Ilman päihteitä.
Olin varastanut läheisteni elämän ennen tätä jo monen vuoden ajan. Alkoholi pyöritti ajatuksiani päivittäin ja suhteeni perheeseeni ja ystäviini oli pelkkää kulissia. Minulla ei ollut muita suhteita, kuin tämä salarakas punaviinini. Olin menettänyt useaan otteeseen vapauteni alkoholille elämäni varrella. Mutta ennen päihdehoitoon pääsyäni tein jo varmaa matkaa kohti hiekkahoitoa. Eli kuolemaa.
Menetin muistini edellisenä iltana, ennen kuin pyysin apua sairauteeni. Alkoholismi on sairaus. Päihderiippuvuus on sairaus. Ja minun tapauksessani ylisukupolvinen perintö. Perinnöllinen sairaus. Tarvitsin apua. Pyysin apua.
Minnesota päihdehoidossa kohtasin itseni ilman päihteitä. Ja kohtasin monia muita vertaisia päihderiippuvaisia, jotka tunsivat ja tiesivät minusta melkein kaiken, vaikka emme olleet tavanneet aikaisemmin. Kiitollisena voin nyt avoimesti ja rehellisesti kertoa, että olen Suvi ja olen alkoholisti. Voin kirjoittaa tämän nyt tähän. Ja voin olla onnellinen, sillä tämäkin oli hyvä päivä. Raitis päivä.
Päivä kerrallaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti